pakko puhua kun ei voi enään hengittää

Terapiasta ei ole kuulunut mitään,terapauttini sairas peruuntumisen jälkeen..tai jos rehellisiä ollaan niin on sieltä soitettu monta kertaa,vaan en ole vastannut.en pystynnyt.en tahdo sinne ja toisaalta tahdon,toisaalta,mutta en pysty vaan pakko olisi pystyä jos tästä kurjasta noidan kehästä joskus tahtoo pois pääsevänsä.yksin se on mahdotonta.siltikin tuntuu pystymättömältä.
Seuraavaan soittoon lupaan vastaavani.sen lupaan itselleni.

Viime punnituksenkin jätin väliin.entiedä miksi..tai tiedän.olen liian suuri,aivan liian suuri menemään lääkärin punnittavaksi.en tahdo sen näkevän saman ahdistavan luvun vaa'an näytöllä kuin minäkin. sinnekkun jätin menemättä,niin heti oli kuraattori perään soittelemassa.huolissaan miksi en sinne lyllertännyt..vaan en vastannut kuraattorinkaan lukuisiin soittoihin,enkä tekstiviesteihin.en jaksa kenenkään puuttumisia omiin asioihini.tahdon pitää ne vain omana ja teidän tietona.en kenenkään muun.ehkä ne on huolissaan..vaan mistä kysyn minä.

viime viikolla meillä kotona kävi pikkuveljeni kaksi terapeuttia sekä lääkäri ns. kotikäynnillä sekä neuvottelemassa veljeni jatkosta,mahdollisista jatkotoimenpiteistä. johon minunkin piti lopulta raahautua.syömisieni takia.josta veljenikin on ollut huolissaan ja puhunnut siitä terapiassaan.
ne kyseli lähinnä vaan mistä,miten ja milloin se on alkanut,mistä ja miksi.väsynneenä hetken puhuin totta,loput valehtelin.kattoivat kuin hullua.kuten kaikki.
Veljestä olen huolissaan,se on vasta niin pieni.pieni ongelma.joka voi henkisesti todella huonosti,se näkyy kaikessa käytöksessä.kaikessa,mitä ikinä se tekeekin.koulustakin se lentää kohta pihalle kun opettajilla ei riitä keinot,valituksia satelee,muut oppilaat pelkää..vaikka veljeni on pohjimmiltaan aivan päinvastainen.Terapeutit suunnittelivat sijaisperhettä,perheterapiaa,lastenkotia,kotiteraputtia, joka olisi iltapäivät meillä kotona veljeni kanssa,kunnes äitini tulee töistä. mitään ei päätetty vielä,ennen kuin sossut tulee kotikäynnille.nuuskimaan..mutta tuo lastenkoti ei ainakaan tule edes kysymykseenkään,jos minulla on siihen edes jotain sananvaltaa.ei sanon minä.yksi kolmijalkainen kaverini on lastenkodissa ja tiedän millaista helvettiä se sitten olisi.tai uskon tietäväni että hyvästä se ei ainakaan ole.eikä ainakaan paranna tilannetta,päinvastoin..jopa lupauduin menemään kouluun veljeni tueksi sen koulupäivien ajaksi,pitämään sille kuria kun ei opettajat enään jaksa.ehkä jopa saan siitä palkkaakin.katsotaan nyt.tadon tehdä mitä vain,että kaikilla olisi hyvä olla.

äitini ei jaksa..en kyllä minäkään.kukaan ei enää jaksa.vaan pakko yrittä jaksaa. kaikki on aivan loppu minun ja veljeni aiheuttamaan huoleen. anteeksi,anteeksi,anteeksi hoen vain olemassa oloani,aiheuttamaani häiriötä toisten tiellä. en tahdo enään tehdä numeroa syömisahdistuksistani.en tahdo näyttää pahaa oloani ja pilata sillä toisten päivää.tahdon pitää kaiken sisälläni,siten en satuta toisia enkä jaa toisille pahaa oloani.se tuntuu toimivan.äitini ei nyt niin paljon hoe syömisistäni kun olen kiltisti ottanut aina tätä pakollista kotiruokaa,mukisematta. kiikuttanut sen huoneeseeni..kipannut mustaan muvipussiin.kaappini perällä.kenekään aavistamatta,että jätän syömättä. näin en jaa ongelmiani muille.toisaalta taas tuntuu pahalta heittää pois turhaan ruokaa sekä valehdella.mutta en tahdo muiden murehtivan omia itselleni aiheuttamia ongelmiani.

nyt taas kolme kirottua päivää on mennyt täysin ahmiessa.tahtomattakkin oikeen ravaan keittiössä kaapilta kaapille,availemassa samoja ovia ja kaappeja yhä uudestaan ja uudestaan levottomana.etsien sieltä mitä tahansa syötävää..avaan kaappin,ei mitään sallittua. avaan toisen kerran..mietin. otan,en ota,otan,en ota..otan.EN! ei saa..otan jokatapuksessa. tungen hiilarimössöjä suuhuni levottomana.heikkona itselleni,sillä en pysty lopettamaan.ahmin,ahmin,ahmin. kunnes tajuan tekoni ja ahdistus,pelko lihomisesta valtaa mieleni,jonka jälkeen lähden lenkille juoksemaan sekä deletoimaan syömiseni. tunnen taas pettäneeni itseni,pettäneeni kaikki.päivä on taas tuomittu pilalle menneeksi.
tunnen itseni heikoksi kun en pysty kontrolloimaan itseäni,käsiäni sitä mitä ne suustani alas pistää.
koko päivä on pilalla jos en syö tiettyä 200kcaloria,sallittuja hedelmiä. sillä silloin tiedän,että varmasti pystyn kuluttamaan sen ja ylikin.kontrolli on taattu.
tahtoisin niiin kovin taas kuntosalille pitkästä aikaa.rakastan suorastaan kuntosalilla käymistä.Olen yrittänyt puhua mielessäni ittelleni järkeä,että voin hyvin mennä sinne,eikä kukaan kyyli kuinka paisunnu olen.vaan ei.en vaan pysty.tunnen itteni nyt jopa sinne liian suureksi,enkä kehtaa mennä sinne.lenkillekkin meno välillä tuntuu kauheelta,kun olen liian läski menemään lenkillekkään kun ajattelen miten muut vastaan tulevat ajattelee kuinka lihava lyllerö olen.pakottanut itseni kuitenkin olen lenkille. wohoo. Koulusta on taukoa koska olen liian läski menemään sinne,nyt salille ei voi mennä samasesta syystä,eikä kohta lenkillekkään..mitähän vielä!? kohta en voi liikkua enään missään kun tunnen itteni liian suureks yhtään mihinkään. perseestä, kirjaimellisesti. tää on yhtä helvettiä sanon minä.tahon tästä paskasta eroon..toisaalta taas en,kun mun elämä ei sisällä muutakun töitä,töitä tän numerokalorihelvetin lisäks.sisällötöntä? kyllä. vielä sisällötömpää se ois ilman. ääh oon ihan pihalla kaikesta.pimahan itteni kanssa kohta totaalisesti.

tahon puhua,tahon terapiaan.tahdon laihtua olla laiha,tahdon olla laihin,onnellinen.''normaali''.
tahdon uskoa parempaan huomiseen..tahdon vihdoinki joskus hengittää onnea.
ehkä joskus? toivon ja huokaan nukahtaen unelmiin.