Cause i can't smile any other way

kyllä. tämä on se ainoakainen yksinäinen tuskanen tie kohti leveämpää hymyä kasvoillani.kyyneletöntä päivää poskillani.
muuta tietä ei ole,eikä tule. niin onnekas en sentään kuitenkaan ole.
ei minulle riitä 40kg,ei 38kg eikä edes 35kg.tahdon vain kuihtua,nukahtaa kuiskauksiin jotka kaikuvat lakkaamatta mielessäni.liian riittämätön tie on onneen.

tuoko se onnen?

kuvittelenko vain?

valehtevatko kuiskauksetkin minulle lupaaman loputtoman onnen.uskallanko luottaa.luotan ja vannoudun uskomaan joka ikistä ilkeää kuiskausta, muuta tietä ei ole.kuiskukset on ainoa tie.ne antavat kontrollin.antavat kaiken.kadottavat ahdistuksen tahmaisen otteen harteiltani kauas pois.
kuljettaen heikkoja jalkojani puolestani yhä kauemmin,pidemmälle yhä aina vain lujempaa lujempaa. sydämmen takoessa melkein ulos rintamuksestani. tämä se on. tämä on ainoa mitä haluan,ainoa mihin tahdon pystyväni. yksinkertaisuudessaan ainoa keino näyttää olevani jotakin. pystyväni saavuttaa lyhyen riittämättömän epätäydellisessä elämässäni edes jotakin.

ehkä en sovi minulle rakkaiden ihmisten täydellisiin ajatuksiin.heidän normaaliksi katsomakseen elämään. minun ei tarvitse. vaikka tahtoisinkin. se vaan on mahdotonta lukuisten muiden mahdottomuuksien joukossa. riittää kun tästä kellon lyömäyksestä alkaen elän omaa epätäydellistä numeroitten piirittämää maailmaani. teen siitä itselleni täydellisen. perfektionistisen.
enkä anna kenenkään rakastamieni läheisten päästä sinne ajatuksineen. tuhoamaan onneani.se on ainoa mitä minulla on.tahdon pitää siitä kiinni,lukita häkkiin,piilottaa pitää itselläni aina.

miksi toiset tahtovat nähdä kyynelten valuvan poskiani pitkin. tahtovat loukata sanoillaan. tarkasti julmia kirjaimia yhdistellen,tietämättä sen saamaa vaikutusta henkisessä minussani.
miksi kaikki minulle tärkeät ihmiset eivät tunnu välittävän minusta kuten minä heistä,omalla sanattomalla tavallani.
minä muistan toisten syntymäpäivät nimipäiviä myöten, kaikki hauskat yhdessä koetut hetket,sanoja sekä lauseita myöten.sekunttiakaan unohtaen.saatika niiden merkitystä.. kukaan vaan ei muista minun syntymäpäivääni saatika tekojani.hyviä tekojani.
se on ehkä vain pieni pikkumainen seikka.mutta sekin merkitsee,voi jopa satuttaa. se myös kertoo todellisen välittämisen.itselleen tärkeitä ihmisiä ei unohdeta,saatika heidän tärkeitä päiviään.
tuntuu kuin välittävät ihmiset katoaisivat vähitellen hämyisen verhon taa,lopulta kadoten.näkemättä heitä enään koskaan.muutakuin toive unissa.
heidän hyvät sanansa ovat vain kauniita kirjaimia pelkkien huulten sanelemina.
he vain sanovat mitä luulevat tahtovansa minulle sanovan,tietäen oikeat sanat,ilkeät sanat.myöntämättä sitä itselleenkään. silmistä puuttuu tuolloin se kiille,se syvä katse jolloin välitetään toisesta.sen tuntee kun se on siinä. se kiiltävän välittävä katse on vaan liian harvinainen tällä epätäydellisellä tiellä jolla seison yksinäni.tahdon löytää sen harvinaisen katseen.kauan kaivatun kosketuksen kulkemaan kanssani tänne epätäydelliselle polulle,ehkä tehden siitä oman täydellisen pienen polun.jonne ei tarkoituksettomia,ilkeitä katseita päästettäisi.

kerrankin voisi tuntea sen välittämisen lämmön.sen antaman voiman iholla.sitä ei huomaa,kunnes se on kadotettu.saamattomissa. sen tullen unelmaksi,hukkuen muiden unelmien mereen. se on kadotettu,jollei jonkun katse pelasta sitä pohjalta.nostaen hymyksi kasvoille sekä pitäen sen siinä aina pysyvästi.kadoten koskaan pitämästä kädestä kiinni.huolimatta kyynelistä matkanvarrella. sitä jääden odottamaan,siitä vain unelmoimaan..''ehkä joskus'', todeten vain.

valitusta valitusten perään,kyynelten saattelemana tietenkin.ahdistus valtas taas mielen.laittoi tahmaiset käpälänsä ympärilleni. kerrankin kun hymyilin,tunsin pystyväni hymyilemään muustakin kuin pienenevistä luvuista vaa'assa. odottaen innolla muutakin kuin laihtumista.
sen ainoan kerran,toisen pitää avata suunsa ja päästää vapaaksi tuhansia loukkaavia sanoja.
sanoa pilaavansa tämän ainoan hymyn aiheen mitä olen odottannut. ja minkä takia?
luullen minun valehtelevan.vaikka en valehdellut..luuli minun oksentavan sillä tietyllä sekunnilla. vaan en oksentanut. kerrankin olin rehellinen. ja mitä siitä rehellisyydestä saikaan.kyyneliä,helvetinmoisen ahdistuksen.lisää mustelmia läskeihin jalkoihini.kuvittelen hakkaavani liiat läskit jaloistani.
saavani siten ahdistuksen loppumaan.tuloksetta. mikä äitini kuvittelee minun olevan.välitän äidistäni,tahdoin olla rehellinen. sepä ei selvästikkään kannata jos ei rehellisyyttäkään uskota.anteeksi olemassa oloni taas kerran.

tahtoisin vain ystävän,joka välittää.oikeasti välittää eikä vain luule välittävänsä. olisi niin paljon helpompaa olla epätäydellinen oma itsensä, jos olisi edes joku kuka voisi sen hyväksyä sellaisenaan.
yrittämättä muuttaa sitä.ehkä se ystävä on jossain siellä.hyvällä tuurilla löydän sen. omalla tuurillani en koskaan.

ennen niin tuuheat tummanruskeat pitkät hiukseni tippuvat yksitellen pois.kaljuunnun. sekin pieni ylpeyden aiheeni katoaa silmistäni päivä päivältä.miksi? eivät ne ennen ole tippuneet. miksi nyt.
ehkä se on vain yksi menetys lisää onneni tiellä.epäreilua.aivan liian epäreilua.
puhelin on soinnut monta kertaa en vastaa,useisiin soittoihin kunnes tuli viesti. viesti terapiansta. tämän viikon keskiviikkona 8.4 on _ensimmäinen_ terapia käynti. ajatuskin kammottaa. en tahtoisi mennä sinne,ei se kuitenkaan mitään auta.muut vain luulevat sen auttavan.ne pitää mua siellä kuitenkin vaan yhtä saamattomana,kuin äitinikin.saa nähdä pystynkö lyllertämään sinne massoineni tahtomattani.

psst. tahtoisin lukea jonkun kirjan.oon ajatellu Sofi Oksasen-stalinin lehmät kirjaa. oisko mtn ehdotuksia hyvistä,samankaltasista kirjoista?