beauty is pain.

Ottakaa se pois minusta.repikää,riuhtokaa sen ote irti käsistäni,mielestäni,ajatuksistani..elämästäni.tahdon siitä eroon...kauas pois kauniisiin ajatuksiin.Se saa minut täyttämään itseni kaloreilla ja yhä voimistuvalla itseinholla.se täyttää vatsani. se saa minut oksentamaan sisälleni pakottamat ruuat.se pilaa viimeisenkin saavutetun sentin kohti unelmaa. se tuhoaa hymyn huuliltani.ottaa kauniit ajatukset mielestäni.antaen tyhjyyttä,kyyneliä,yksinäisyyttä..ahdistusta.tahdon vain kadota,tahdon pieneksi.tahdon pystyä hymyilemään itselleni..tahdon rakastaa itseäni.miksi en saa? miksi en pysty?vaikka tahdon.yritän. se on paha. se ei tahdo hyvää, vaan pahaa.se tahtoo minun kärsivän. uskon ja antaudun.pääsemättä pois. tietäen vain siten saavuttavani tien onnellisuuteen.
Pelkään vaakaa.pelkään suurenevia lukuja,numeroita,senttejä..pelkään peilejä.pelkään itseäni,ajatuksiani. pelkään vaa´alle menoa. en tahdo,enkä pysty. silti se saa minut menemään,tahtomaan ja pystymään.

Pidin taukoa,päästäkseni massastani eroon..vaan empäs ole päässyt ja oksentamisesta on tullut liian suuri osa jokapäiväistä rutiinia.josta todellakin tahdon eroon..vaan nyt sekin tuntuu ylitepääsemättömältä,saavuttamattomalta.
Ahdistus on suuri. eilen kävin vaa´alla..itkin. ei se paljoa ole noussut mutta silti,kun ei ole laskennukkaan.kuvotan itseäni.

Ensimmäinen palkkapäivä.jonka menin ja tuhlasin vaatteisiin.kasa ihania vaatteita.vatteita joita en pysty vielä pitämään,sillä tunnen itseni niissä läskiksi.joten parempi kulkea löysissä kollareissa jotka peittävät suurta olemustani.
kouluun en ole pystynnyt menemään kuukauteen,eli hiihtoloman jälkeen.ahdistus on liian suuri.en kestä tätä. kaikki menee perseilleen. ja miksi? aivan vaan syömisten takia,kuinka tunnen itseni sotanorsuksi ja ajatuskin koulussa ihmisten syyttävistä katseista ja siitä miten läskinä ne mua pitää.
asiaa ei paranna yhtään se että on tuli taas avauduttua liikaa ja liian väärille ihmisille. kaduttaa että pitikin mennä avaamaan suuni ja puhumaan salatuimmat ajatuksenikin ihmisille jotka eivät arvosta sitä yhtään..että pitikin. yksi näistä henkilöistä on äitini. kerroin miksi en pysty menemään kouluun,kerroin millaisena itseni nään..kerroin lähes kaiken. itkin ja kerroin. vain sen takia että äitini saisi siitä joka päiväiset naurut. sen mielestä se kaikki on jotenkin huvittavaa ja vitsikästä,että oksentelen ja nään itseni läskinäpaskana. eikä asiaa yhtän auta että joka kerta kun syön sitäkään vähää mitä normaalisti niin sen pitää huomauttaa vitsin omaisesti jotain tosi sen mielestä hauskaa,kuten ''varo vaan ettet liho siitä omenasta''.kuullostaa tyhmältä,mut se sattuu kun sitä saa kuulla jatkuvasti ja rupee vaan tuntemaan ittensä entistäki läskimmäks.. tahdon vain jonkun jolle puhua.vaan eipä ole ketään kelle puhua taikka ketään kuka ymmärtäisi.paitsi itseni ja ajatukseni.

Toissapäivänä oli se tapaaminen,ruokapäiväkirjasta..menin sinne ilman ruokapäiväkirjaa.sanoin hukanneeni sen.valehtelin. hymyilin ja yritin esittää pirteätä,mustine silmän alusineni. vaan se luki lävitseni eikä mennyt läpi. se rupes puhumaan taas sitä samaa sh:stä..entiedä miks mut joka kerta kun se mainitsikin niistä muhun liittyen niin sen silmät kostu,se melkeen itki. o__0
Joten se varas mulle ajan lääkärille ja terkkarille.. jossa joutuisin vaa´alle! paniikki. miten mä pystyn menemään mihinkään vaa´alle jonkun nähen.ahistus.noh saa nähä. mut pakko kai sinne on mennä,että pääsen niistä eroon ja ne tajuaa olevansa vaan yksin sh harhaluulojensa kanssa.

Nyt mun on aivan pakko saada ittseni järkiin ja lopettaa syöminen,se normaali 300kcal.pakko koska tiedän että se onnellisuus odottaa mua tuolla jossain,kunhan vaan saavutan sen.

psst.anteeksi taas sekava teksti.